Vatjalaiset

Eb tšühjä kottši seisomaa noize.
Ei tyhjä säkki seisomaan nouse.
(Vatjankielinen sananlasku)

Vatjalaiset ovat yksi pienimmistä itämerensuomalaisista kansoista. Perinteisesti he ovat asuttaneet Laukaanjoen ympäristöä Inkerin luoteisosassa lähellä Viron rajaa. Samalla alueella on asunut myös inkeroisia ja inkerinsuomalaisia. Hallinnollisesti alue on osa Kingiseppin piiriä Leningradin alueella. Vuoden 2010 väestölaskennan mukaan Venäjällä asui yhteensä 64 vatjalaista. Samassa väestölaskennassa kieltä kertoi osaavansa 68 ihmistä.

Kieli

Vatjan kieli on läheistä sukua viron, liivin ja suomen kielille. Vatjassa on kuitenkin monia piirteitä, jotka erottavat sen muista itämerensuomalaisista kielistä. Esimerkiksi etuvokaalin edellä k-äänne muuttuu tš-äänteeksi, joten suomen sana mäki on vatjaksi mätši.

Vatja voidaan jakaa neljään eri murteeseen. Näitä ovat itävatja, länsivatja, Kukkosin vatja ja kreevini. Murteista puhutaan enää Kukkosin vatjaa ja Vainpuolen vatjaa, joka on yksi länsivatjan alamurteista. Kreeviniä puhuttiin Bauskan alueella Latviassa vielä 1800-luvun alussa. Vatjalaisia päätyi Latviaan 1400-luvulla, jolloin saksalaiset ritarit ottivat vatjalaisia sotavangeiksi ja siirsivät heidät Bauskan linnaa rakentamaan. Itävatja ja länsivatjan muut alamurteet sammuivat 1960-luvulla.

Vatja on yksi katoamassa olevista suomalais-ugrilaisista kielistä. Suurin osa vatjaa sujuvasti puhuvista on vanhuksia, eikä kieli siirry enää lapsille. Nykyään vatjaa puhutaan pääosin kolmessa kylässä: Joenperässä, Liivakylässä ja Luutsassa. Toisaalta monet vatjasta kiinnostuneet ovat opetelleet kielen myöhemmin, vaikka varsinaisia äidinkielisiä puhujia on vähän.

Historia ja kulttuuri

Ensimmäiset kirjalliset maininnat vatjalaisista tulevat 800-luvun lopulta, jolloin heitä kutsuttiin tšud-nimellä yhdessä muiden itämerensuomalaisia kieliä puhuvien kansojen kanssa. Keskiaikaisissa venäläislähteissä mainitaan 1000-luvulta nimitys vod, joka tarkoittaa vatjan kansaa. Vatjalaisten asuttama alue on ollut osa Novgorodin ruhtinaskuntaa jo 1100-luvulta lähtien. Novgorodin sortumisen jälkeen 1400-luvun lopulla perustettiin Moskovan ruhtinaskunta, jonka alaisuudessa vatjalaiset olivat. Novgorodin vallan alla hallinto oli vielä suhteellisen löyhää, mutta se tiukentui Moskovan ajalla. Myös ortodoksisen kirkon vaikutus lisääntyi silloin ja vatjalaisten aktiivinen käännytys kristinuskoon alkoi 1500-luvun alussa. 1600-luvulla alue päätyi Ruotsin vallan alle ja vatjalaisia pakeni alueelta muualle Venäjälle. Vatjalaisten käännytys luterilaisuuteen ei onnistunut Ruotsin vallan aikana, sillä he pitivät kiinni ortoksisuudesta. 1700-luvulla Venäjä valloitti Inkerinmaan takaisin. Vatjalaiset tulivat perinteisesti toimeen pääasiassa maanviljelyllä ja kalastuksella. Venäjällä vuoteen 1861 asti vallinneen maaorjuuden vuoksi vatjalaiset olivat vaatimattomasti eläneitä pienviljelijöitä.

Vatjalaisten määrä on vähentynyt merkittävästi viimeisten vuosisatojen aikana. 1800-luvun puolivälissä vatjalaisia laskettiin olevan yli 5000. Vuoden 1926 väestölaskennan mukaan Neuvostoliitossa asui 705 vatjalaista. Vatjalaisten määrän vähenemiseen ovat vaikuttaneet useat sodat ja nälänhädät. Monet vatjalaisista osasivat puhua myös venäjää ja inkeroista, joita käytettiin julkisesti. Vatjaa puhuttiin enemmän kotikielenä.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vatjan kieltä ja kulttuuria alettiin elvyttää. Vuonna 1997 perustettiin vatjalainen museo Luutsan kylään. Vatjalaiset saivat vuonna 2002 oman lipun, vaakunan ja kansallishymnin. Lisäksi vuonna 2005 luotiin Vatjalaisen kulttuurin seura, jonka tehtävänä on erilaisten kulttuuritapahtumien järjestäminen.

Lisätietoa:

Ränk, Gustav 1960. Vatjalaiset. Helsinki: SKS.

Talve, Ilmari 1981. Vatjalaista kansankulttuuria. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.