Vepsäläiset

Lämäižes ii pala, pakaižes ii sula? Lumi.
Lämpimässä ei pala, pakkasessa ei sula? Lumi.
(Vepsänkielinen arvoitus)

Vepsän kieli on itäisin kaikista itämerensuomalaisista kielistä. Vepsän perinteinen puhuma-alue on Äänisjärven lounaisrannikolla ja Syvärin eteläpuolella. Hallinnollisesti alue on osa Karjalan tasavaltaa sekä Leningradin ja Vologdan alueita. Venäjän vuoden 2010 väestölaskennan mukaan kansallisuudeltaan vepsäläisiä oli hieman yli 8 000. Vepsän kieltä sen sijaan ilmoitti osaavansa pienempi määrä ihmisiä eli noin 5 700 henkilöä.

Kieli

Vepsän kieli on lähimpänä karjalaa, inkeroista ja lyydiä. Siitä voidaan erottaa kolme murretta: pohjois-, keski- ja etelävepsä. Eri murteiden puhujat pystyvät ymmärtämään toisiaan hyvin. Vepsässä on monia hyvin vanhakantaisia piirteitä, minkä vuoksi sitä on kutsuttu itämerensuomalaisten kielten sanskritiksi. Esimerkiksi astevaihtelu vepsästä puuttuu kokonaan. Sijamuotojen määrä on vepsässä suuri; niitä on yhteensä 24.

Historia ja kulttuuri

Vepsäläisten asuttama alue on ollut viikinkiaikaisten kauppareittien varrella. Tästä ovat todisteena esimerkiksi kumpukalmistot. Niistä löydetyt esineet kertovat viikinkien lisäksi yhteyksistä myös Venäjän sisäosiin ja volgansuomalaisiin kansoihin. Viikingit perustivat 700-luvun puolivälissä Staraja Ladogan kauppakaupungin. Skandinaavien vaikutus jatkui aina 1100-luvulle asti, jolloin Novgorod valloitti alueen. 1400-luvulla alue päätyi puolestaan Venäjän vallan alle. Venäläinen historioitsija kirjoitti 1800-luvulla ves-kansan hävinneen yhdessä merjalaisten ja muromalaisten kanssa. Ves-nimitys oli esiintynyt muinaisissa lähteissä ja sen oli tulkittu tarkoittavan vepsäläisiä. Merjalaiset ja muromalaiset olivat suomalais-ugrilaisia kansoja, jotka hävisivät 1500-luvulla. Vepsäläisten katoaminen todettiin kuitenkin vääräksi tiedoksi, kun suomalainen tiedemies ja tutkimusmatkailija Anders Sjögren vieraili vepsäläisalueilla 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Hän arvioi vepsäläisä olleen tuolloin 21 000.

Neuvostoliiton alkuaika oli suotuisaa vepsäläisille kuten muillekin vähemmistökansallisuuksille. Vepsälle luotiin silloin kirjakieli ja Karjalan tasavaltaan perustettiin kansallinen vepsäläisalue. Suotuisat olosuhteet päättyivät kuitenkin toiseen maailmansotaan. 1950-luvulla kielellinen sulautuminen venäläisiin kiihtyi. 1960–70-luvuilla vepsäläiset alkoivat yhä enemmän muuttaa kaupunkeihin. Nämä tekijät vaikuttivat vepsäläisten määrän laskuun. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vepsän kieltä ja kulttuuria alettiin elvyttää. Vuonna 1990 perustettiin Vepsän seura. Vuodesta 1993 lähtien alettiin julkaista Kodima-sanomalehteä vepsäksi. Soutjärven kylässä toimii vepsäläisten etnografinen museo, joka on nimetty perustajansa Rjurik Loninin mukaan.

Lisätietoa:

Heikkinen, Kaija & Irma Mullonen (toim.) 1994. Vepsäläiset tutuksi: kirjoituksia vepsäläisten kulttuurista. Joensuu: Joensuun yliopisto.

Heikkinen, Kaija 2006. Metsänpelko ja tietäjänaiset: vepsäläisnaisten uskonto Venäjällä. Helsinki: SKS.

Saressalo, Lassi 2005. Vepsä: maa, kansa, kulttuuri. Helsinki: SKS.

Savolainen, Mikko 1998. Vepsä: Vepsänmaa = Vepsian Land = Vepsanma = Vepslandia. Jyväskylä: Atena.